iPad

Journalismia ei pelasta iPad, vaan huipputekijät

Posted on: October 28th, 2012 by juhapekka 3 Comments

Amerikkalaisen bisnesprofessori Clayton Christensenin mukaan menestyvillä yrityksillä on taipumus tuhoutua, koska ne eivät yleensä oivalla ajoissa jonkin vanhaa teknologiaa häiriköivän uuden idean merkitystä. Paras todiste tällaisesta käyttäytymisestä lienee Nokian röhönauru iPhonelle vuonna 2007.

Christensen soveltaa teoriaansa varsin terävästi myös mediayhtiöihin. Artikkeli on hyvä, mutta siitä puuttuu yksi ulottuvuus, jolla median tuotteet poikkeavat muista teollisuustuotteista.

Ulottuvuutta kuvaa kaksi anekdoottia median arkipäivästä.

Joitain vuosia sitten tuttu tähtitoimittaja ostettiin takaisin taloon vanhoihin tehtäviinsä, mutta nyt hänet jouduttiinkin luetteloimaan toimituksen johdon kustannuspaikalle. Palkanmaksuohjelma ei nimittäin hyväksynyt toimittajien kustannuspaikalle niin suurta rahasummaa kuin hänelle maksettiin.

Toisessa tapauksessa naistenlehden energisen päätoimittajan omat jutut olivat aina koko lehden parhaita ja mielenkiintoisimpia. Syytä oli vaikea nähdä millään muodollisella tasolla, mutta sen vaistosi ilmapiirissä: päätoimittaja oli ainoa kirjoittaja, jolla oli varaa matkustella ja elää jännittävää elämää. Kaikki muut kituuttelivat Visan varassa palkkapäivästä toiseen, mikä väistämättä heijastui heidän juttuihinsa.

Christensen ei voi tietää journalistin Visa-laskun ja juttujen laadun välistä suhdetta, mutta hän nostaa esiin toisen asiaan liittyvän tekijän. Firmoissa on useimmiten jo valmiiksi häirikköideoita ymmärtäviä tekijöitä  - tai heitä voidaan nopeasti palkata -  mutta firman omat psykologiset prioriteetit eivät salli antaa heille resursseja. Se tietysti vähentäisi nykyisen menestyksen luoneiden tekijöiden osuutta. Esimerkiksi Nokialla oli paljon kosketusnäyttöjä kehittäneitä insinöörejä, mutta organisaation piilevällä arvoasteikolla he olivat luusereita. Hyvät jätkät tekivät kunnollisia näppäimistöjä kommunikaattoreihin.

Visa-laskun ja piilevien prioriteettien ajatuksista voi vetää johtopäätöksen, että mediateollisuuden todellinen häirikkö ei niinkään ole padin teknologia sinänsä, vaan teknologian kirkastama tähti. Siis mielenkiintoinen ja nimeltä tunnettu sisällöntuottaja, joka vetää puoleensa padin vapauttamia lukijoita. Kun padin lasilla ovat vierekkäin Hesarin nimetön, Visalla elävä taloustoimittaja ja Paul Krugman, lukijan sormenpää valitsee nobelistin.

Ongelman ydin on tähtien hinta. Ensinnäkin silkka lisäraha tekisi tavallisistakin tekijöistä tähdempiä, kun heidän arkeensa syntyisi väljyyttä ja säihkettä, mikä siivilöityisi työn laatuun. Toiseksi rahaa tarvittaisiin houkuttelemaan sisällöntuotantoon aikaansaavia tyyppejä, jotka muuten ryhtyisivät jonkin sortin pomoiksi. Fact of life.

Mediayhtiöiden kohtalo on kuitenkin koodattu jo palkanmaksuohjelmaan. Firmojen prioriteetit eivät mitenkään salli, että sisällöntuottaja tienaisi yhtä paljon kuin markkinointipäällikkö tai henkilöstöjohtaja.

Suomalaisen journalismin tuhon siemen piilee näissä prioriteeteissa, ei padin vaatimissa teknisissä muutoksissa. Yhtiöt tarvitsisivat kipeästi omia tähtiä kilpailemaan kansainvälisten tähtien kanssa, mutta sellaisia ei pystytä hankkimaan tai kasvattamaan, koska tähtien palkat olisivat sosiaalipsykologisesti sietämättömän korkeita. Yhtiöt mieluummin jatkavat tuotteensa teettämistä köyhää ja säihkeetöntä elämää elävillä ihmisillä, jolloin tuotteen laatu on väkisinkin köyhä ja säihkeetön.

Säihkeettömästä tuotteesta ei väännetä voittoa millään pomoportaan strategiapalaverilla. Jos Apple toimisi tällä tavoin, Jonathan Iven tilalle palkattaisiin kiinalainen maalaistyttö.

3 Responses

  1. juhapekka

    2012/10/28

    Täytyy kommentoida itseään, sillä mieleen tuli vielä historiallinen näkökulma Hesarin suuruuden ajan tähdistä; Kajava, Heikinheimo, Pii, Nortamo, Henrik Tikkanen, Bremer, Kari, Antti Vahtera, Mattiesko Hytönen, Loka Laitinen, Olli Kivinen, Esa Kero, Tawaststjerna jne.
    Heitä ei varmaankaan luotu eikä ylläpidetty rahalla, vaan Hesarin silloisella prestiisillä. Ehkä tämän historian vuoksi firma kuvittelee edelleen, että maan parhaat kyvyt tulevat taloon vain siksi, että se on niin hienoa. Toisin sanoen pomot näyttävät istuvan käsiensä päällä ja odottavan halpoja tähtiä, mutta he eivät suostu/pysty muuttamaan christenseniläisiä prioriteettejaan. Hesarissa tuskin nähdään työpaikkailmoitusta, jossa haetaan maailmanluokan oivaltajaa kymppitonnilla kuussa.

    Reply
  2. kari

    2012/10/29

    Hyvä kirjoitus JP! Olen sitä mieltä, että Christensen on täysin oikeassa ja kirjoituksesi tuo siihen käsinkosketeltavaa konkretiaa.

    Muistan mitä Brian Storm sanoi Lontoossa workshopissamme viime keväänä pitäen iPadia kädessään: “This device is one of the most misunderstood things in the field of journalism. Journalism will not be saved by this or any other device. Journalism will be saved by… journalism.”

    “Journalism will not be saved by this or any other device. Journalism will be saved by… journalism.”

    Se on juuri noin kuten sanot. Jos resursseja (aikaa/rahaa) ei allokoida oikein (i.e. tekijöille) lopputulos on harmaa ja lattea eikä kiinnosta ketään. Mielenkiintoista tuossa Christensenin kolmijaossa (resurssit, prosessit ja prioriteetit)on, että resurssit oikeastaan ovat kuitenkin ne helpoimmat.

    Prioriteetit ovat kaikkein vaikemmin murrettavia.

    Resursseista: huomattavaa on, että aina EI ole kysymys rahasta (toki usein on). Usein on kysymys myös allokoitavasta ajasta. Jälleen Brian Stormia lainaten, hän Adam Westbrookin kirjassa sanoo, että “Time is the greatest luxury” ja kertoo, miten Mediastormin tuotanto siirtyi aivan uusiin ulottuvuuksiin, kun he poistivat deadlinet omista projekteistaan. Samaa kertoo myös USA:ssa kuluvana vuonna palkittu The Herald (sarja taisi olla”Paras sanomalehti”, paikka Dubois, Idaho ja levikki muutama kymmenen tuhatta). Heidän koko menestyksensä pohjaa siihen, että valokuvaajat (siis huom.: kuvaajat) työskentelevät ilman deadlinea siihen asti kun juttu on heidän mielestään valmis. Palkintoja ropisee, levikit ovat terveet, lehdellä menee hyvin.

    Prioriteetit ja sosiaalipsykologisesti kestämättömät olosuhteet… Pakko kertoa anekdootti: samassa paikassa, jossa aikanaan olimme yhdessä töissä urani meinasi päättyä siihen, että minulla oli samanmerkkinen (ja värinen) auto kuin päätoimittajalla. Toimituspäälikkö, joka silloin vastasi freelancereista meni kirjaimellisesti niin vakavaksi, ettei saanut sanaa suustaan.

    (Siis oikeasti teki niin, rupesi änkyttämään. En ole koskaan nähnyt moista).

    Ongelma oli ymmärrettävästi hänelle suuri: minä olin freelancer kuvaaja, ravintoketjun alhaisin lenkki, tämä ei siis saanut olla mahdollista… No, luojan kiitos, minulla oli vain karvalakkiversio ja vielä käytetty sellainen ja päätoimittajalla uusi De Luxe malli – fakta, jonka kiireesti pyrin tuomaan esille – niin sain armosta heille vielä hetken filmiä valoittaa…

    Tilanne oli siis organisaation tiukassa nokkimisjärjestyksessä sosiaalipsykologisesti pöyristyttävä ja kestämätön tilanne.

    Anekdootti typeryydessään kuvastaa juuri samaa mistä puhut. Organisaatioissa on tiukat nokkimisjärjestykset ja ne usein määrätään palkkakuitin suuruuden mukaan. Ja auta armias jos niitä yrittää murtaa.

    Kuitenkin; kuten mielestäni hienosti kommentissasikin tuot esiin: ihmiset seuraavat todellisia tähtiä, eivät brandeja. Kyllä: brandi voi saada osansa tähtien imusta (ja vice versa); mutta todellinen sisältö alallamme – pihvi kuten usein sanotaan – ovat tekijät. Esimerkin vuoksi: on helppoa verrata esim. sosiaalisessa mediassa, kuinka paljon ihmiset seuraavat Justin Bieberiä vs. kuinka paljon he fanittavat Coca-Colaa. Yhtään väheksymättä Justin (“who the f is JB?”) Bieberiä, Coca-Cola on ehkä kuitenkin vielä himpun verran suurempi ja tunnetumpi brandi (btw, kiitos Peter Forsgårdille tästä esimerkistä).

    Ja koska olen maininnut Mediastormin jo kahdesti yllä, käyköön sekin esimerkkinä: se on maailman kiistatta menestynein ja kuuluisin multimediatalo – ja sen menestys pohjaa hyvin paljon yhden ihmisen (ja huom: tekijän, ei harmaan johtajan)karismaan ja persoonaan. Kyllä: talo on täynnä toinen toistaan parempia tuottajia, mutta menestyksen takana on ilman muuta Brianin persoona, lähestyttävyys, intohimo, ammattitaito, ammattiylpeys – tai sanojasi käyttäen: tähteys.

    Myöskään häntä (kuten ei Applen Jon Iveakaan) voi korvata kiinalaisella maalaistytöllä.

    Reply
  3. kari

    2012/11/15

    Pakko pistää tähän linkki Journalistissa, jonka huomasin tänään. JP ei ole ainoa, joka peräänkuuluttaa tähtiä.

    http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/20/kolumnit/sormia-katkomassa

    Reply

Leave a Reply